sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Mistä löytyisi nappi blogin päivitykseen?

Olis helppo sanoa, että opiskelu on vienyt kaiken ajan kirjoittamiselta, mutta se ei olisi koko totuus. Toki kouluhommat pyörii koko ajan päässä, varsinkin napattuani keväälle vielä ylimääräisiä kursseja, mutta kyllä tässä taitaa olla oman pään sisäinen ruuhka suurin este hetkeen pysähtymiselle. Niin paljon on kerrottavaa, ettei oikein osaa tarttua mihinkään yksittäiseen asiaan ja kirjoittaminen vaan jää suunnitelmaksi.

Smile is the prettiest thing you can wear  

Alku vuosi on ollut haastava. Mitään sen suurempaa tai dramaattisempaa ei ole tapahtunut, vaan kaikista pienistä asioista on kasaantunut melkoinen paketti pyöriteltäväksi. Kolmannen lukukauden opinnot ovat vaatineet aikaa entistä enemmän, ADHD-tutkimukset ja terapia veivät yllättävän paljon energiaa, muutto uuteen kotiin, uusi perheeseen liittynyt lainalapsi, omien lasten kasvaminen nuoriksi neidiksi ja pari muutakin muuttujaa ovat verottaneet akkujani melko lailla.

Toki on paljon voimaannuttavaakin arjessa. Olen tehnyt paljon terveellisiä valintoja, aloittanut avantouinnin, pitänyt itsestäni parempaa huolta ja käynyt jopa pariin otteeseen Joensuun yöelämässä ystävien kanssa. Välillä tunnen itseni jopa aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Mistä näistä sitten aloittaisi kertomaan, kun kaikki tuntuu tärkeältä. Ensin tekisi mieli oksentaa ulos kaikki suru ja ikävä, koska ne ottaa valtaansa minut aika ajoin, tehden arjesta haastavaa. Toisaalta haluaisin hehkuttaa kuinka hyvin olen pystynyt pitämään terveelliset elämäntavat prioriteettina kaiken myllerryksen vallitessa. Tuntuisi tärkeältä myös kertoa aloittamastani lääkekokeilusta keskittymiskyvyttömyyteeni ja arjen hallintaan, uusi maailma on avautunut sen myötä. Haluaisin myös muistella aina vaan tammikuista matkaani Gambiaan ja sen mukanan tuomia suunnitelmia ja unelmiani liittyen opiskeluihin. Pitänee tehdä lista kaikesta ja alkaa vain hommiin.

Mistä te haluaisitte kuulla? Päivitän nykyisin henkilökohtaista InstaStorya usein, se tuntuu helpolta ja nopealta kanavalta saada asiat sanottua tai kuvattua mimmosta se Ninnin arki oikein on. Pitäisiköhän herätellä bloginkin tarinat uudestaan eloon...

Terkuin Ninni ❤️


torstai 7. helmikuuta 2019

Opiskelijana ruuhkavuosien keskellä – Mistä sitä oikein repii voimia?

Lomamuistojen väliin on hehkutettava opintojakin. Tai opiskelu ei ole aina hekumallista, mutta porukka jossa sitä teen vääntää väkisinkin naaman hymyyn.


Tälleen perheellisenä ja keskellä ruuhkavuosia voi opiskelu olla välillä ihanan kamalaa tai kamalan ihanaa. Onhan se melko paljon kiinni omasta asenteesta. Minä olen lopuilleen päässyt etenemään opinnoissani melko kivuttomasti. Ainakin pääosin.

Monimuoto-opinnot mahdollistavat opiskelun kotoa käsin ja töitä voi tehdä siinä sivussa. No huh, kuulostipa helpolta. Sitä se aikataulutus ei todellakaan ole. Siksi olen henkilökohtaisesti päätynyt tekemään keikan silloin tällöin. Minulla ei riittäisi paukut täysiin viikkotunteihin työelämässä. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että haluan olla läsnä lapsille mahdollisimman pitkään.

Meillä on lähiopetusviikkoja harvakseltaan pitkin lukuvuotta, harjoittelut sitten siinä välissä. Ihannehan olisi, että nämä etäviikot tulisi opiskeltua tiukkaan, mutta miten sen nyt sanoisi... Netflixiä on tullut katseltua ja kaappeja siivottua. Siinäpä se minun akilleen kantapää. Stressaan tekemättömyyttä viikkotolkulla ja viimeisinä päivinä on sitten täysi tohina päällä. Pitää olla kiitollinen, että olen nopea oppimaan ja tilannetajun avulla saan yhdisteltyä palikoita yllättävän kivuttomasti. On vain opeteltava ajatus, ettei meidän kaikkien tarvitse oppia tai opiskella samalla tavalla. Ja hyvin olen tälläkin tyylillä edennyt.

Oman haasteen opiskeluihini antaa kausittaiset masennusjaksot, jolloin voimia ei olisi mihinkään. Myös keskittymishäiriötäni on kovasti tutkittu ja pian selvinnee lisätäänkö diagnoosilistaani jokin kirjainyhdistelmä. Tätä jopa toivon, jos vaikka saisin avun melkoiseen kaaokseen pääni sisällä, ajanhallinnassa ja tehtävien loppuun saattamisessa.

Mutta mikä tekeekään sairaanhoitajaopinnoista mielekästä? Miksi jaksan raahautua kouluun vaikka yö olisi mennyt itkiessä pahaa oloa tai tehtävien anto tuntuisi heprealta. Se on joku kumma läikehdintä sydämessä. Semmoinen, kun tiedät tavoittelevasi unelmaasi ja tiedät olevasi omalla alalla. Se läikehdintä tuo mieleen elämän Lemmyn kanssa ja tuon maailman rakkaimman pojan kasvot piirtyvät mieleen jokaisena päivänä tuuppimaan sen hankalammankin hetken yli. Lemmy muistuttaa miksi haluan tulla ja mitä olen jo nyt. Lemmyn ansiosta sain nähdä mitä ihanimmat hoitajat työssään. Jos minusta tulee edes murto-osa siitä, niin tavoitteeni on täyttynyt.

Ja kyllähän se on niin, että meillä nyt vaan sattuu olemaan aivan upea porukka missä opiskella. Vertaistukea on aina tarjolla, ketään ei jätetä yksin ja ystävyyssuhteet vahvistuu jatkuvasti. Kyllä, luottaisin henkeni näiden käsiin milloin vain. Vaikka ulkopuolisista saattaa näyttää meidän häröily vähintäänkin epäilyttävältä, niin hyvin on hommat hanskassa.


Tämän nauruntäyteisen koulupäivän jälkeen on ilo istahtaa sohvalle ja rueta pänttäämään. No ei oikeesti ole ilo, koska väsyttää, mutta mielelläni sen kuitenkin teen.

Terkuin Ninni ❤️


tiistai 5. helmikuuta 2019

Kyyneleet Gambian rantahietikolla

En tiedä johtuiko se Gambian tuulista vai mistä, mutta aamuisilla kävelyilläni rannassa olin aivan rikki revittynä, paljaana, täysin uppoutuneena tunteisiini sekä ajatuksiini.


Kuuntelin lomallani paljon musiikkia, ehkä se provosoi vahvoja tunnetilojani. Provosoi tai ei, niin musiikin kuuntelu auttoi ajatusten jäsentelyssä. En ole pitkään aikaan ollut niin tietoinen itsestäni. Tietoinen ajatuksistani. Tietoinen toiveistani sekä tarpeistani. Tietoinen elämästäni. Vuodatin kyyneliä päivittäin ja jostain syystä rannalla ne kastelivat kasvojani enemmän kuin muulloin. En ole pitkään aikaan tuntenut olevani niin elossa.

Tuntui, että olen kerrankin minä. Vain minä. Ilman mitään velvoitteita. Ilman odotuksia. Ilman pyyntöjä. Jokainen henkäys oli vain minulle. Vain minua varten.

Itkuni rannalla ei ollut missään nimessä pahasta, se oli juuri se mitä kaipasin. Vaikka kyyneleistäni olisi saanut pitkän helminauhan kantajalleen, niin silti kiitän niistä jokaista. Jokaisen kyyneleen myötä näin itseni aina vain paremmin. Ja jokainen kyynel sitoi rikkoutuneita palasiani yhteen liiman lailla.


En tiedä olisinko päässyt noin syvälle pääni sisään ilman totaalista maiseman vaihdosta. Gambian auringon alla puitteet siihen oli kuitenkin täydelliset.

Vietettyäni viikon itseni kanssa, tiedän mitä kohti olen menossa ja mitä haluan tavoitella. Olen aivan oikealla kurssilla kohti unelmiani. Vielä pari vuotta opiskelua, niin toivon valmistuvani sairaanhoitajaksi, arkeen haluan mahduttaa perheemme lisäksi ystäviä, sijaisvanhemmuutta ja tukiperheenä toimimista. Eli kotonakin puitteet on melkolailla kohdallaan. Ne piti vain nähdä hieman kauempaa.

Life is good!

Terkuin Ninni ❤️

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Päivä paratiisissa – Don't worry, be happy

Tila-auton täytti iloinen puheensorina. Penkin päällinen oli repeytynyt ja vaahtomuovi imi miusta varmaan joka ikisen hikipisaran. Oli tulossa kuuma päivä ja minä hyppäsin tuntemattomaan.


Olin liittynyt ennen lomaani erilaisiin Facebookin Gambia-ryhmiin. Sieltä olin bongannut Gambiassa asuvan suomalaisen naisen, joka järjestää retkiä ja tekee siinä samalla hyväntekeväisyyttä. Maa oli minulle edelleen tuntematon, joten tuntui turvalliselta lähteä retkelle, kun oli edes pieni visio kuka oli opastamassa.

Bob Marleyn Don't worry, be happy soi auton mankasta niin lujaa, että korvissa sirisi. Tunnelma oli juuri niin idyllinen ja käsinkosketeltavan iloinen, kuin saattaa kuvitella. Meitä oli muutama turisti ja paikallisia tuppautuneena autoon, eikä miulla ollut haisuakaan (taaskaan) minne oltiin menossa, mutta se ei haitannut. Tiesin vain, että pääsen rannalle ja se riitti.

Gambian rentous, välittömyys ja kuumuus varmaan pisti pääni sekaisin, koska hymyilin kuin mielenköyhä tila-auton keikkuessa ja heiluessa pitkin pöllyävää hiekkatietä. Juteltiin kyytiläisten kanssa niitä näitä ja mietittiin naureskellen minnehän meidät viedään. 

Edessäni avautuva maisema oli kuin suoraan Instanssa seuraamistani matka-blogeista. Aurinko, pilvetön taivas, turkoosina hohtava meri ja hiekkarantaa niin pitkälle, kuin jaksoin katsoa. Rannan tuntumassa oli hykerryttävän tunnelmallinen bambumaja, johon oli rakennettu pieni baaritiski. Olimme ensimmäinen testiryhmä asiakkaina. Saimme vastapuristettua greippimehua tervetuliaisiksi ja päätin, ettei tämä kerta jää viimeiseksi tällä upealla rannalla. 


Aurinko porotti täydellä tehollaan ja maata rötkötin patjalla kuunnellen aaltojen kohinaa. Siinä hetkessä havahduin siihen, kuinka koukuttavaa onkaan olla hetki vain itseään varten. Ei tarvinnut miettiä kenellä on nälkä tai pitääkö mitä tehdä seuraavaksi. Sain vain olla. Ajantaju hävisi varmasti jo ensimmäisten minuuttien aikana. 


Useampi tunti vierähti rannalla ja sain hankittua nahkaani söpön possunpunaisen värin. Poskilihakseni alkoivat jo tuolloin krampata jatkuvasta hymyilystä. Miten onnellinen ja kiitollinen olinkaan lomastani. 

Päivän päätteeksi kävimme vielä syömässä porukalla ihanassa joenvarsi ravintolassa. Ei varmaan tarvitse kertoa, kuinka helposti hyvän ruuan ja mausteiden ystävänä koukutuin gambialaiseen ruokaan. Vielä samalla reissulla pysähtyessämme kalastajakylässä markkinoilla, haalin pussillisen mausteita kotiin viemisiksi. Kovasti ovatkin jo olleet käytössä.



Aurinko oli laskenut hotellille saavuttua ja seuraavaksi päätin uhmata taas kaikkia ohjeita sekä neuvoja ja lähdin tutkailemaan lähistön iltaelämää paikallisen ystäväni pyynnöstä. Se onkin sitten jo ihan uusi juttu. 

Terkuin Ninni ❤️



lauantai 26. tammikuuta 2019

Varpaissa tuntui pehmeä Gambian hiekka – Olin kotona

Oli ihan hiton pimeetä. Ympärillä kuului sirkkojen siritys. Miulla ei ollut haisuakaan missä olin. Olin ihan yksin ja mietin mihin sitä tuli ryhdyttyä. Loma Afrikassa oli kuulostanut hyvälle.

Eihän miulle ollut tullut mieleenkään, että olen perillä hotellilla illasta ja Afrikan pimeydessä en todellakaan osannut (uskaltanut) lähteä tutkimaan lähialuetta. Tein vain pikaisen kauppareissun vettä ostaakseni ja palasin hotellille.

Ensimmäisenä yönä en saanut juurikaan unta. Pyörin sängyssäni ja olin haukkana hereillä pienestäkin risahduksesta. En kuitenkaan osannut pelätä. Miulla oli hyvä olla.

Kun aamu valkeni pikkuhiljaa, päätin uskaltautua kävelylle rantaan. Ensin pitäisi vaan löytää se ranta. Astuessani pois hotellin laatoitetulta pihalta huokaisin. Huokaisin kiitollisuudesta. Ihanan pehmeä hiekka pölähti varpaissani ja tiesin olevani kotona. Edellisenä iltana kauhistelemani roskaisuus ja silmille hyppäävä köyhyys ei enää haitannut.


Paikalliset olivat heti tarjoamassa apuaan kun kyselin kuinka pääsen rannalle. Eivät meinanneet uskoa, etten kaipaa seuraa. Osasin kuitenkin olla vakuuttava ja pääsin lähtemään kävelylleni yksin. Näin jo meren ja hiekkarannan kadun päässä.

Seuraani lyöttäytyi kuitenkin paikallinen tyyppi. Mietin, että näitäkö sitä pitikään varoa. Kaikkia pelotteluja uhmatakseni annoin tän tyypin kulkea mukanani ja kuuntelin hänen kerrontaa paikallisista jutuista. En pelännyt hetkeäkään. Tiesin, ettei kaikki ihmiset ole pahoja ja nyt oli perstuntuma kohillaan. Olihan hänellä koirakin, kyllähän se lisää luottamusta. :D



Olen kiitollinen, että uskalsin poistua turvalliselta ja mukavuusalueella olevalta hotellilta oikeaan maailmaan. Lupasin itselleni joskus, että uskallan elää. Se ei olisi onnistunut hotellin sliipatulta allasalueelta käsin. Kun astelin rohkeasti yksin Gambian lämpenevään aamuun, en tiennyt miten paljon se tulisi miulle merkitsemään.

Omalla avoimuudellani ja vilpittömällä otteella elämään sain uuden kaverin, ystävän. Kuulostaahan se varmasti ihan dorkalta ja epäuskottavalta, että tämmöinen keski-ikää hissukseen lähestyvä rouvashenkilö voisi Gambian lomalla tutustua ihmisiin ihan ilman taka-ajatuksia. No, olenkin tottunut rikkomaan tabuja. :D

Blogini on elänyt hiljaiseloa, mutta ehkä mitä upeimman loman innostamana käännän uuden sivun ja jatkan kirjoittamista.

Haluatteko kuulla lisää miun matkasta Afrikkaan?  Mitä ihmettä tein reggae-baarissa tai miten meni reissu Senegaliin.

Terkuin Ninni ❤️

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Vapaaohjauksella kohti uutta vuotta

Tähän vuodenvaihteeseen ois ihana kirjoittaa suuria suunnitelmia ja kuluneena vuonna toteutuneita asioita. Tänä vuonna taitaa olla niin, että en uskalla suunnitella yhtään mitään, pääasia olisi saada kaikki pakolliset tehtävät suoritettua. Kulunut vuosikaan ei tunnu, ainakaan tänään, mitenkään tavoitteiden toteutumisen riemujuhlana. To Do - lista on edelleen pitkä kuin nälkävuosi.

Ole itsellesi armollinen, älä rasita itseäsi liikaa, muista hemmotella itseäsi, muista levätä. Nämä elämänviisaudet on olleet viime viikkojen ja kuukausien ohjenuorana. Voiko itselleen olla liian armollinen? Entä, jos tämä armollisuus on kääntynyt minua vastaan, jopa lamauttaen?

Olen kyllä hoitanut kaikki pakolliset asiat, opiskelun ja lasten asiat mallikkaasti, omat asiat ja hyvinvoinnista huolehtiminen onkin sitten aivan toinen tarina. Olen valinnut vain sitä lepoa ja hemmottelua. Välillä tietoisesti, välillä tiedostamatta. Lopputuloksena on erittäin väsynyt, itseensä pettynyt ja arkeen tyytymätön kiukkuinen Ninni. Ei mennyt siis ihan putkeen tämä itsestä huolehtiminen.

Haluaisin luvata korkkaavani vuoden 2019 hyvillä valinnoilla, liikunnalla ja vähintään uusilla zen-asetuksilla, mutta en pysty siihen. Minulla ei ole mitään haisua, kuinka vuosi lähtee käyntiin. Muistanko itseni vai jatkanko tähän samaan malliin? Jääkööt nähtäväksi. Minulla ei ole muuta tavoitetta mistä pitää kiinni, kuin opiskelut ja niiden eteneminen. No toki perheen ja lasten hyvinvointi on aina ykkösenä, ettei nyt kukaan luule minun olevan aivan hukassa.

Lähden vuoden alusta viikoksi reissuun. Ihan yksin. Ehkä siellä Gambian auringon alla saan taas kiinni haaveista ja toiveista. Tiedä vaikka saisin energiaa To Do -listaani varten. Ensimmäisenä listalla keikkuu edelleen blogini.

Terkuin Ninni ❤️

maanantai 19. marraskuuta 2018

Hiljaa hyvä tulee – Blogin muutto etenee

Tämä blogin muuttoprojekti osoittautuikin yllättävän haasteelliseksi. Pahoittelut siis, kun postauksia ei ole tullut entiseen tahtiin. Tässä on lisäksi ollut melko lailla kädet täynnä koulutehtävien ja harjoittelun alkamisen kanssa. Oma vointikaan ei ole ollut aivan huipussaan, melko pohjalla on rämmitty, mutta ehkä tästä kirjoittamisesta saisi taas energiaa puurtaa arkea.

Yritän saada siivottu blogin ulkoasua edelleen ja vanhojen tekstien uudelleen julkaisu on vielä kesken. Luonnollisestikaan se ei mennyt kuin elokuvissa, mutta hiljaa hyvä tulee vai tuleeko?

Terkuin Ninni <3